Innostuin liikunnasta varsin myöhään - ehkä n. 16-vuotiaana, kun se ei enää koulun puolesta ollut minulle pakollista. Totta puhuen en edes muista mistä tarkalleen sain idean ostaa itselleni kuntosalikortin ja uppoutua harrastukseen jota olin ennen pitänyt lähinnä vastenmielisenä. Useinhan kuitenkin käy niin, että jos annat pikkusormen, lähtee samantien koko käsi ja puolet päästäkin. Ensin tuli spinning, sitten body balance, body pump, body combat ja lopulta Ihan Oikea Taistelulaji - ja oikeastaan kaikki muukin, mitä yliopiston liikuntamaksulla saa. Olen koukussa. Kun stressi ja opiskelu vetävät pinnan äärimmilleen, on helpompi nukahtaa kun kroppakin on jostain rääkistä rättipoikki. Toisinaan, kun sohvan vetovoima käy liian raskaaksi, jään suosiolla kotiin. Yliväsyneenä, huonovointisena ja kipeänä en liiku koskaan.
Tunnustan myös suosiolla olevani pikkuisen välineurheilija. Mukavat ja hyvännäköiset treenivaatteet kulkevat mukana kevyemmin kuin kasa lumppua, ja voi sitä lapsellista ylpeydentunnetta kun pääsin ensimmäisen kerran sovittamaan karatepukua ja ostamaan sparrihanskat (jotka ovat muuten niin söpöt, että harkitsen ne kainalossa nukkumista). Seuraava hankintani on ehdottomasti niin nätti juomapullo, että sen muistaa ottaa mukaan. Tänäänkin pelastuin nestehukalta paperisen takeaway-kupin avulla johon olin viimeisellä luennolla ostanut kahvia. Kanssaihmisten ilmeistä päätellen he assosioivat minut wnb-hollywoodkuikeloksi joille kahvimukista on tullut uusi käsilaukku :D.
Vaikka pidänkin liikunnasta enkä voisi kuvitella elämääni ilman sitä, en koe olevani liikunnallisesti älykäs. Minulla ei ole hyvää rytmitajua, koordinaatiokykyä tai refleksejä, urheilijan geenejä, kyltymätöntä kilpailunhalua eikä edes mikään uskomattoman hyvä kunto. Ala-asteella vihasin liikuntaa, eivätkä tunteet juuri lämmenneet yläasteelle siirtymisen jälkeenkään. Omassa tapauksessani koululiikunta kun lähestyi kauniisti sanottuna kidutusta. Kyse ei ollut varusteiden puutteesta. En myöskään ollut lihava tai erityisen huonokuntoinen, mutta täydellinen tietämättömyyteni eri joukkuepelien säännöistä (toiset imee ne kai äidinmaidosta?), lyhyenläntä ruipelo olemukseni eivät olleet joukkuekapteenien mieleen. Monissa lajeissa on myös äärettömän arka ja esimerkiksi voimistelutunneilla hannasin avoimesti opettajan käskyjä vastaan. Minä en hemmetti soikoon ole mikään apina joka kiipeää köyttä pitkin katonrajaan silloin kun käsketään. En, vaikka olisinkin uskaltanut.
Kouluaikojeni liikuntatunneilta muistan opettajien vaatimukset ja koko touhun julmuuden Muistan huonokuntoisten ja taitamattomien kiusaamisen, kilpailut joissa sijaa oli vain voittajille, kentän keskellä karjuvan opettajan, luokan urheilutähtien oman eliittijoukkueen joissa pallosta riitti vain muutamalle, yläasteen kammottavat aerobictunnit tamburiinin ja ysärihumpan tahtiin, suunnistuksen jäätävässä kaatosateessa ja pinkit kuntotestikaaviot (mikä järki niissä ikätaulukoissa on kun ihmisillä on kasvaminen kesken?), jotka kategorisoivat sinut ja kaverisi. Pelkkö yritys ja halu oppia ei riitä - kaikesta huolimatta todistuksesta mulkoilee joko kutonen tai seiska. On tietysti ihan ymmärrettävää, että tietyillä elämänaloilla ihmiset on pakko pistää jonkinlaiseen järjestykseen sen mukaan, mitä he osaavat. Ymmärtääkseni koululiikunnan perimmäinen tarkoitus on olla hauskaa kaikille ja kannustaa lapsia liikunnalliseen elämäntapaan eikä traumatisoida heitä sohvaperunoiksi tarpeettomalla arvostelulla ja nöyryytyksellä. Kuka oikeasti pakolliseen koululiikuntaan osallistuva tarvitsee liikunnan numeroa mihinkään? Eikö peruskoululaisten arvostelua voisi suorittaa osallistumismerkinnöin? Valinnaisaineet ja urheilukoulut ovat sitten oma lukunsa, mutta niihinhän ei ole pakko pyrkiä. Määrärahojen puutteessa itse liikuntatuntien sisältöön on vaikeaa tehdä muutoksia, mutta tällä vuosikymmenellä ne kuntotestikaavakkeet voisi arkistoida suoraan silppuriin.
Nyt on kuitenkin aika lopettaa vaahtoaminen ja siirtyä nukkumatin mukana höyhensaarille. Ällös kukaan kuitenkaan peljätkö, tätä aihetta sivuavia postauksia tipahtelee varmasti useampikin.
& tsemppiä kaikille kesäkuntoprojekteihin ja muihin, ikään kokoon ja taitoon katsomatta :)
Tunnisteet: liikunta, muistelot, pohdinta, räpätys
