Kun Avatarin mainoksia alkoi ilmestyä viime vuoden lopussa vähän kaikkialle, tulkitsin elokuvan varhaisnuorisolle kirjoitetuksi, sisältököyhäksi animaatiomössöksi. Perustelen erehdystäni sillä, että joistain mainosbannereistä puuttui James Cameronin nimi. No, errare humanum est, eli jo joulukuussa päätimme miehenpuoliskon kanssa katsastaa kyseisen pätkän ensi tilassa. Jostain syystä joka kerta kun hetki olisi ollut otollinen, a. rahamme olivat lopussa tai b. näytös oli loppuunmyyty. Ehdin jo hätäillä, että nyt koko spektaakkeli jää näkemättä tai elämys siirtyy muutaman vuosikymmenen, kunnes kaikilla on varaa hankkia 3D-töllö. Eilen jotkut maailmankaikkeudessa vallitsevat hyvänsuovat vibat lienivät kuitenkin kohdallaan, sillä muutaman läheltä piti-tilanteen jälkeen pääsimme peräti neljän hengen seurueella turvallisesti kinopalatsin penkkiin. Nyt se on siis nähty - maailman kallein ja monien mielestä myös kaunein koskaan tehty elokuva.

Pandoran luonnossa riittää ihmisille ihmeteltävää.

Täysin tynnyrissä lymyilleille kerrottakoot nyt sen verran, että Avatar kertoo sodassa halvaantuneen nuoren veteraanin, Jake Sullyn matkasta vieraalle planeetalle maan asukkien omistaman kaivosfirman leipiin. Pandora-planeetta on löytöretkeilijöiden kohtaama Amerikka siirrettynä scifiaikaan: Uusi maailma ihmeellisine ekosysteemeineen, hulppeine luonnonvaroineen ja kolmimetrisine sinisine alkuasukkaineen, joista leffassa käytetään nimitystä Navit. Elokuvan nimi Avatar tulee ihmisten luomista, Navien ja ihmisten DNA:sta kasvatetuista kehoista, joihin on mahdollisuus siirtää väliaikaisesti ihmisen tietoisuus. Niiden avulla erityiset Avatar-ajajat (joiden riveihin Jake on lähes sattumalta päätynyt) pyrkivät tutustumaan lähemmin Pandoraan ja sitä hallitsevaan Navi-heimoon. Tämä onkin varsin kätevää, sillä planeetan ilmakehä on sellaisenaan ihmiselle myrkyllinen. Kaikkien yllätykseksi juuri Jake lopulta pääseekin läheisiin väleihin Navi-heimon kanssa ja oppii heidän tavoilleen, mikä asettaa miespolon ikävään välikäteen. Valitako elämä ihmisenä näiden pahoja tarkoitusperiä palvellen vai asettuako Navi-heimon puolelle ja pelastaa ihmeellinen Pandora tuholta ja riistolta? Pieni välihuomautus: Kliseallergikoille suositellaan lämpimästi oksennuspusseja.

Ihanainen Navi-prinsessa Neytiri pelastaa päähenkilön pimeästä viidakosta.

Miksi elokuva, joka sisältää sinisiä intiaaneja ja pocahontasista ainakin puoliksi pöllityn juonen, kannattaa sitten katsoa? Ensinnäkin, se on visuaalisesti aivan uskomattoman kaunis: Jos Cameronilla ei ollutkaan riittävästi rahaa ympätä leffaansa parempaa käsikirjoitusta, visuaalisessa toteutuksessa ja erikoisefekteissä hän ei säästellyt. Pandora on muutamista kliseistään huolimatta uskomattoman kaunis, erittäin pikkutarkasti luotu ympäristö upeine kasveineen, eliöstöineen ja asukkaineen. Elokuvan animoinnista tai toimintakohtauksistakaan ei ole pahaa sanottavaa - sillä liikkeen, räiskeen, paukkeen ja käryn määrällä saa polvilleen isän, pojan ja elokuvakriitikon. Tämä on tuskin mikään mainitsemisen arvoinen yllätys, jos Cameronin nimen osaa yhdistää tämän aikaisempiin luomuksiin.


Pahisten lentolaivue matkalla pahantekoon.

Saan ehkä syyttää 15-vuotta sitten kärsimääni hysteeristä Pocahontas-fanitusta tästä, mutta omasta mielestäni myös Avatarin (syystä) heikoksi haukuttu juoni oli suhteellisen viihdyttävä. Kliseisen, mustavalkoisuuteen sortuvan paatoksen oheen on onnistuttu mahduttamaan muutamia oikeasti koskettavia kohtia. Tällaisena mainittakoot esimerkiksi Jaken monologi pyhän puun juurella, jossa hän sanoo (luontoäitiin viitaten) ihmisten tappaneen oman äitinsä ja jatkavan tuhoamistaan, kunnes mitään tuhottavaa ei enää ole. Tietyllä tavalla asennoituneelle katsojalle Avatarista irtoaa oikeasti - jokseenkin tönkösti muotoiltua - sanomaa ihmisten ahneudesta jonka tieltä saavat väistyä sekä luonto, että herrarotua alemmat olennot. Olipa lohduttomista tulevaisuudennäkymistä ja historiamme häpeäpilkuista kokattu moraalinen selkäsauna oikeasti tarkoituksenmukainen pohjavire tai omaa ylianalysointiani, olen silti vakaasti sitä mieltä, että ainaisen kyynisyyden vastapainoksi ihmiset tarvitsevat juuri tätä: ylitsevedettyjä tarinoita siitä, miten superpahoja tyyppejä pistetään ylihyvien tyyppien toimesta runtuun oikein kunnolla. Kun elokuvalipun hinnalla saa vielä monituntisen esteettisen orgasmin, ei Avataria oikeasti viitsisi haukkua. Eri asia sitten onkin, sujuuko lähes kolme tuntia kestävän elokuvan katsominen kivuttomasti vielä kotonakin, ilman elokuvateatterin tekniikkaa ja tunnelmaa.

Kuvat lainattu (& luvallisesti lainattavissa) täältä.

Tunnisteet: avatar, elokuvissa, katsottua, lauantai