Kun Avatarin mainoksia alkoi ilmestyä viime vuoden lopussa vähän kaikkialle, tulkitsin elokuvan varhaisnuorisolle kirjoitetuksi, sisältököyhäksi animaatiomössöksi. Perustelen erehdystäni sillä, että joistain mainosbannereistä puuttui James Cameronin nimi. No, errare humanum est, eli jo joulukuussa päätimme miehenpuoliskon kanssa katsastaa kyseisen pätkän ensi tilassa. Jostain syystä joka kerta kun hetki olisi ollut otollinen, a. rahamme olivat lopussa tai b. näytös oli loppuunmyyty. Ehdin jo hätäillä, että nyt koko spektaakkeli jää näkemättä tai elämys siirtyy muutaman vuosikymmenen, kunnes kaikilla on varaa hankkia 3D-töllö. Eilen jotkut maailmankaikkeudessa vallitsevat hyvänsuovat vibat lienivät kuitenkin kohdallaan, sillä muutaman läheltä piti-tilanteen jälkeen pääsimme peräti neljän hengen seurueella turvallisesti kinopalatsin penkkiin. Nyt se on siis nähty - maailman kallein ja monien mielestä myös kaunein koskaan tehty elokuva.

Pandoran luonnossa riittää ihmisille ihmeteltävää.

Täysin tynnyrissä lymyilleille kerrottakoot nyt sen verran, että Avatar kertoo sodassa halvaantuneen nuoren veteraanin, Jake Sullyn matkasta vieraalle planeetalle maan asukkien omistaman kaivosfirman leipiin. Pandora-planeetta on löytöretkeilijöiden kohtaama Amerikka siirrettynä scifiaikaan: Uusi maailma ihmeellisine ekosysteemeineen, hulppeine luonnonvaroineen ja kolmimetrisine sinisine alkuasukkaineen, joista leffassa käytetään nimitystä Navit. Elokuvan nimi Avatar tulee ihmisten luomista, Navien ja ihmisten DNA:sta kasvatetuista kehoista, joihin on mahdollisuus siirtää väliaikaisesti ihmisen tietoisuus. Niiden avulla erityiset Avatar-ajajat (joiden riveihin Jake on lähes sattumalta päätynyt) pyrkivät tutustumaan lähemmin Pandoraan ja sitä hallitsevaan Navi-heimoon. Tämä onkin varsin kätevää, sillä planeetan ilmakehä on sellaisenaan ihmiselle myrkyllinen. Kaikkien yllätykseksi juuri Jake lopulta pääseekin läheisiin väleihin Navi-heimon kanssa ja oppii heidän tavoilleen, mikä asettaa miespolon ikävään välikäteen. Valitako elämä ihmisenä näiden pahoja tarkoitusperiä palvellen vai asettuako Navi-heimon puolelle ja pelastaa ihmeellinen Pandora tuholta ja riistolta? Pieni välihuomautus: Kliseallergikoille suositellaan lämpimästi oksennuspusseja.

Ihanainen Navi-prinsessa Neytiri pelastaa päähenkilön pimeästä viidakosta.

Miksi elokuva, joka sisältää sinisiä intiaaneja ja pocahontasista ainakin puoliksi pöllityn juonen, kannattaa sitten katsoa? Ensinnäkin, se on visuaalisesti aivan uskomattoman kaunis: Jos Cameronilla ei ollutkaan riittävästi rahaa ympätä leffaansa parempaa käsikirjoitusta, visuaalisessa toteutuksessa ja erikoisefekteissä hän ei säästellyt. Pandora on muutamista kliseistään huolimatta uskomattoman kaunis, erittäin pikkutarkasti luotu ympäristö upeine kasveineen, eliöstöineen ja asukkaineen. Elokuvan animoinnista tai toimintakohtauksistakaan ei ole pahaa sanottavaa - sillä liikkeen, räiskeen, paukkeen ja käryn määrällä saa polvilleen isän, pojan ja elokuvakriitikon. Tämä on tuskin mikään mainitsemisen arvoinen yllätys, jos Cameronin nimen osaa yhdistää tämän aikaisempiin luomuksiin.


Pahisten lentolaivue matkalla pahantekoon.

Saan ehkä syyttää 15-vuotta sitten kärsimääni hysteeristä Pocahontas-fanitusta tästä, mutta omasta mielestäni myös Avatarin (syystä) heikoksi haukuttu juoni oli suhteellisen viihdyttävä. Kliseisen, mustavalkoisuuteen sortuvan paatoksen oheen on onnistuttu mahduttamaan muutamia oikeasti koskettavia kohtia. Tällaisena mainittakoot esimerkiksi Jaken monologi pyhän puun juurella, jossa hän sanoo (luontoäitiin viitaten) ihmisten tappaneen oman äitinsä ja jatkavan tuhoamistaan, kunnes mitään tuhottavaa ei enää ole. Tietyllä tavalla asennoituneelle katsojalle Avatarista irtoaa oikeasti - jokseenkin tönkösti muotoiltua - sanomaa ihmisten ahneudesta jonka tieltä saavat väistyä sekä luonto, että herrarotua alemmat olennot. Olipa lohduttomista tulevaisuudennäkymistä ja historiamme häpeäpilkuista kokattu moraalinen selkäsauna oikeasti tarkoituksenmukainen pohjavire tai omaa ylianalysointiani, olen silti vakaasti sitä mieltä, että ainaisen kyynisyyden vastapainoksi ihmiset tarvitsevat juuri tätä: ylitsevedettyjä tarinoita siitä, miten superpahoja tyyppejä pistetään ylihyvien tyyppien toimesta runtuun oikein kunnolla. Kun elokuvalipun hinnalla saa vielä monituntisen esteettisen orgasmin, ei Avataria oikeasti viitsisi haukkua. Eri asia sitten onkin, sujuuko lähes kolme tuntia kestävän elokuvan katsominen kivuttomasti vielä kotonakin, ilman elokuvateatterin tekniikkaa ja tunnelmaa.

Kuvat lainattu (& luvallisesti lainattavissa) täältä.

Tunnisteet: avatar, elokuvissa, katsottua, lauantai

Olen viime päivinä törmännyt niin moneen kesäkuntoprojektiin sekä tosielämässä että blogeja lukiessa, että ihan huimaa. Jos saman mittakaavan innostus tarttuisi tasaisesti koko väestöön, liikkumattomuudesta koituvat kansanterveyedelliset haitat olisivat historiaa. Kun HS.fi julkaisi vielä tällaisen, en yksinkertaisesti malta olla tarttumatta aiheeseen itsekin.

Innostuin liikunnasta varsin myöhään - ehkä n. 16-vuotiaana, kun se ei enää koulun puolesta ollut minulle pakollista. Totta puhuen en edes muista mistä tarkalleen sain idean ostaa itselleni kuntosalikortin ja uppoutua harrastukseen jota olin ennen pitänyt lähinnä vastenmielisenä. Useinhan kuitenkin käy niin, että jos annat pikkusormen, lähtee samantien koko käsi ja puolet päästäkin. Ensin tuli spinning, sitten body balance, body pump, body combat ja lopulta Ihan Oikea Taistelulaji - ja oikeastaan kaikki muukin, mitä yliopiston liikuntamaksulla saa. Olen koukussa. Kun stressi ja opiskelu vetävät pinnan äärimmilleen, on helpompi nukahtaa kun kroppakin on jostain rääkistä rättipoikki. Toisinaan, kun sohvan vetovoima käy liian raskaaksi, jään suosiolla kotiin. Yliväsyneenä, huonovointisena ja kipeänä en liiku koskaan.
Tunnustan myös suosiolla olevani pikkuisen välineurheilija. Mukavat ja hyvännäköiset treenivaatteet kulkevat mukana kevyemmin kuin kasa lumppua, ja voi sitä lapsellista ylpeydentunnetta kun pääsin ensimmäisen kerran sovittamaan karatepukua ja ostamaan sparrihanskat (jotka ovat muuten niin söpöt, että harkitsen ne kainalossa nukkumista). Seuraava hankintani on ehdottomasti niin nätti juomapullo, että sen muistaa ottaa mukaan. Tänäänkin pelastuin nestehukalta paperisen takeaway-kupin avulla johon olin viimeisellä luennolla ostanut kahvia. Kanssaihmisten ilmeistä päätellen he assosioivat minut wnb-hollywoodkuikeloksi joille kahvimukista on tullut uusi käsilaukku :D.

Vaikka pidänkin liikunnasta enkä voisi kuvitella elämääni ilman sitä, en koe olevani liikunnallisesti älykäs. Minulla ei ole hyvää rytmitajua, koordinaatiokykyä tai refleksejä, urheilijan geenejä, kyltymätöntä kilpailunhalua eikä edes mikään uskomattoman hyvä kunto. Ala-asteella vihasin liikuntaa, eivätkä tunteet juuri lämmenneet yläasteelle siirtymisen jälkeenkään. Omassa tapauksessani koululiikunta kun lähestyi kauniisti sanottuna kidutusta. Kyse ei ollut varusteiden puutteesta. En myöskään ollut lihava tai erityisen huonokuntoinen, mutta täydellinen tietämättömyyteni eri joukkuepelien säännöistä (toiset imee ne kai äidinmaidosta?), lyhyenläntä ruipelo olemukseni eivät olleet joukkuekapteenien mieleen. Monissa lajeissa on myös äärettömän arka ja esimerkiksi voimistelutunneilla hannasin avoimesti opettajan käskyjä vastaan. Minä en hemmetti soikoon ole mikään apina joka kiipeää köyttä pitkin katonrajaan silloin kun käsketään. En, vaikka olisinkin uskaltanut.

Kouluaikojeni liikuntatunneilta muistan opettajien vaatimukset ja koko touhun julmuuden Muistan huonokuntoisten ja taitamattomien kiusaamisen, kilpailut joissa sijaa oli vain voittajille, kentän keskellä karjuvan opettajan, luokan urheilutähtien oman eliittijoukkueen joissa pallosta riitti vain muutamalle, yläasteen kammottavat aerobictunnit tamburiinin ja ysärihumpan tahtiin, suunnistuksen jäätävässä kaatosateessa ja pinkit kuntotestikaaviot (mikä järki niissä ikätaulukoissa on kun ihmisillä on kasvaminen kesken?), jotka kategorisoivat sinut ja kaverisi. Pelkkö yritys ja halu oppia ei riitä - kaikesta huolimatta todistuksesta mulkoilee joko kutonen tai seiska. On tietysti ihan ymmärrettävää, että tietyillä elämänaloilla ihmiset on pakko pistää jonkinlaiseen järjestykseen sen mukaan, mitä he osaavat. Ymmärtääkseni koululiikunnan perimmäinen tarkoitus on olla hauskaa kaikille ja kannustaa lapsia liikunnalliseen elämäntapaan eikä traumatisoida heitä sohvaperunoiksi tarpeettomalla arvostelulla ja nöyryytyksellä. Kuka oikeasti pakolliseen koululiikuntaan osallistuva tarvitsee liikunnan numeroa mihinkään? Eikö peruskoululaisten arvostelua voisi suorittaa osallistumismerkinnöin? Valinnaisaineet ja urheilukoulut ovat sitten oma lukunsa, mutta niihinhän ei ole pakko pyrkiä. Määrärahojen puutteessa itse liikuntatuntien sisältöön on vaikeaa tehdä muutoksia, mutta tällä vuosikymmenellä ne kuntotestikaavakkeet voisi arkistoida suoraan silppuriin.

Nyt on kuitenkin aika lopettaa vaahtoaminen ja siirtyä nukkumatin mukana höyhensaarille. Ällös kukaan kuitenkaan peljätkö, tätä aihetta sivuavia postauksia tipahtelee varmasti useampikin.
& tsemppiä kaikille kesäkuntoprojekteihin ja muihin, ikään kokoon ja taitoon katsomatta :)

Tunnisteet: liikunta, muistelot, pohdinta, räpätys

Kipittelin tuossa kauppaan ja takaisin vain tajutakseni, että tuoremehua ja tomaattimurskaa etsiessäni unohdin tärkeimmän. Paristot! Epätoivoisen mietiskelyn ja pohdiskelun jälkeen päätin, etten lähde uudelleen pakkaseen pattereiden takia vaan säästän luontoa ostan akut kun seuraavan kerran kaupungille raahaudun. Akuutin virrantarpeen seurauksena olohuoneen pöydällä lojuvat wiin kapulat joutuivat kuitenkin törkeän ryöväyksen kohteeksi. Toimii se näinkin :D.

Perjantaina ravasin tosiaan ympäri kaupunkia ja käväisin mm. Yonossa katsomassa, josko kyseisestä puljusta olisi löytynyt youth vs. futuren höyhenkoruja. Valitettavasti mokomat olivat päässeet korviksia lukuunottamatta loppumaan, eli pitänee käydä viikon päästä tarkistamassa tilanne uudestaan. Tyhjin käsin en kuitenkaan kävellyt ulos tälläkään kertaa, vaan mukaan lähti uusi lemmikkini, kullanvärisestä pleksistä leikattu kultakalariipus. Suunnittelijan nimeä en nyt kuollaksenikaan muista, mutta väliäkö sillä.




Kaikista löydöistäni en viitsi hehkuttaa, sillä mustissa pillifarkuissa ei liene mitään suunnatonta eksotiikkaa ja marimekon pallopaita odottelee vielä reissua pesukoneeseen hieman kutistumaan. Ihana marjapuuronpunainen neuletakki ansaitsee kuitenkin päästä näkösälle; Malli on aivan täydellinen lyhyelle ihmiselle - pitkä, muttei kuitenkaan turhan hallitseva. Väri taas on jotain, mitä en ole koskaan aiemmin käyttänyt, mutta sopii yllättävän nätisti erisävyisen mustan ja harmaan kanssa.



neuletakki: Vero Moda, legginssit: Vila?, koru:Yono, paita & huivi: H&M, sukat: Tommy Hilfiger

Kuten kuvista näkee, luonnonvalon puute pilaa muutakin, kuin mielentilan. Ylläolevat otokset räpsin yöasetuksilla, eikä valoa tahtonut riittää sitten millään. Seinämme on oikeasti valkoinen, eikä mikään kellanvihreä. Seitsemän vuoden kuvausharrastuksen jälkeen voisi ehkä joskus harkita lisäsalamoiden ostamista. Tai edes sen jalustan raahaamista tänne sieltä vanhempien vaatekomerosta....

Tunnisteet: korut, talvi, yono

Viikko on taas vaihteeksi ollut niin hektinen, että kirjoittaminen on pysynyt melko kaukana käsitteestä ykkösprioriteetti. Sen sijaan olen juossut tuli hännän alla hoitelemassa erinäisiä velvollisuuksia, kahminut itselleni kurssia, yrittänyt säilyä hengissä treeneissä ja pitää huushollia elettävässä kunnossa - äitini nimittäin singahti loppuviikosta tänne länteen työreissulle ja tietysti meille kyläilemään.

Tarkoituksenani oli tehdä jonkinlainen arvostelu/kuvapostaus kortteliravintola Kertusta, jonne kuskasimme äitimuorin syömään keskiviikkona. Ravintolan hämärä valaistus ja aivan sietämätön nälkä eivät kuitenkaan houkutelleet kuvausoperaatioihin, eikä laukustani mitänä kamerapuhelinta järeämpää varustusta olisi löytynytkään. Sen verran kuitenkin sanon, että menkää ihmeessä sinne! Listalta löytyy mm. burgereita, myös pastaa, leipiä ja salaatteja, ja ainakin pari annosta ihan vegaanisina. Tilaus tapahtuu tiskiltä ja maksu etukäteen, mutta ruoka hakkaa laadussa ja määrässä mennen tullen ketjuravintoloiden tarjonnan. Minä ja avokkini maistelimme aivan jumalaisia jallupullia, mies liha- ja minä kasvisversiona. Kummallakaan ei ollut mitään valittamista, ellei järjetöntä ähkyä jälkikäteen lasketa :D.

Koska kotikaupunkini sijaitsee takapajulassa, jonka ostoskeluvalikoima rajoittuu lähinnä sokokseen ja seppälään, äiti luonnollisesti halusi kanssani myös ostoksille. Siispä torstaina suuntasimme Turun keskustaan tutkailemaan alennusmyyntien rippeitä ja myymälöiden tarjontaa noin yleensäkin. Jostain käsittämättömästä syystä shoppailu ei tahtonut onnistua ollenkaan ulkopuolisen makutuomarin kera, ja mukaan lähtikin lähinnä ruokaa, hiusväriä, shampoota jne. En tiedä onko kyse siitä, että tykkään yleensäkin kierrellä kaupoissa yksin ja rauhassa, vai siitä, että ajatus sponsoroiduksi tulemiselta potki omaatuntoa suoraan kylkeen (Hassua, ettei sukulaiselta X sillointällöin saatu kirjemuotoinen taloudellinen avustus kuitenkaan aiheuta mitään morkkista..). Toisaalta tuntui jotenkin hölmöltä kävellä toisen kanssa kaupoissa ja todeta, että "emmiä nää täällä mitään kivaa", koska todellisuudessa en kyennyt keskittymään edes katselemiseen.

Tänään lähdinkin sitten kaupoille yksinäni sen tiedon turvin, että äidin vierailun jälkeen kaappi on ruuasta romahtamaisillaan ja minulle on vihdoin viimein tulossa (marraskuussa ansaittua) palkkaa. Voitte vain arvata, että se "ei minkään näkeminen" kääntyi päälaelleen.... Palailin kotiin mukanani kasa säkkejä, joiden sisällöstä kertonen myöhemmin. Kuvia viimeisimmän törsäysreissuni tuloksesta ei nimittäin ole, sillä kameroillahan on tapana syödä paristot loppuun juurikin silloin, kun sitä vähiten kaipaa.

Siis huomiseen, moro ->

Vaikka tunnustan nauttivani hämärtyvistä illoista ja suorastaan odottavani talvea, alkaa ainainen pimeys masentaa viimeistään tammikuussa. Koska talviunille käyminen tai pako paratiisisaarille ovat sattuneista syistä poissuljettuja vaihtoehtoja, on lääkettä kaamoskurjuuteen etsittävä muualta. Vaatekaapin osalta resepti sisältää paljon mustaa, korkeat korot, isoja koruja ja jotain punaista.

Vähän järeämpi varustus. Kengät: Dinsko, Kynsilakka: H&M cosmetics, Koru: Lahja mummilta<3

Koska budjettini on joulun jäljiltä varsin tiukka, aioin vielä perjantaina kaupungille lähtiessäni tyytyä tulenpunaiseen kynsilakkaan ja palata vikkelästi kotiin.
Valitettavasti Dinskon talvialen ohi käveleminen osoittautui täysin mahdottomaksi, ja siellähän se retkahdus sitten tapahtuikin. Huikean korkeat nilkkurit suorastaan huusivat nimeäni hyllystä, enkä pienen hiplailun ja sovittelun jälkeen kyennyt päästämään niistä irti. Yllätyksekseni myyjä antoi popoista kassalla vielä 25% alennusta. Kyseessä saattoi olla vahinkokin, mutta säästöpossuni ainakin kiittää :D.

Kaamosmasennuksen karkoitus jatkui myös lauantaina italialaishenkisen ruuan ja hyvän seuran merkeissä. Keittiössä tuntikaupalla raataneen emännän riemuksi vuohenjuustoinen kasvislasagne, pestotäytteiset patongit ja laivalta raahattu punaviini hupenivat ennätystahtia sekä isäntään että vieraisiin.



Syöpöttelyn jälkeen ilta jatkui mukavasti muita iloliemiä nauttiessa ja Trainspottingia katsellessa. Omalla kohdallani kyseessä taisi olla viides tai kuudes katselukerta mutta eipä se Ewan McGregoryn skottiaksenttia ihastellessa juuri haitannut. Suurkiitos vielä kaikille asianosaisille ihanasta viikonlopusta! Sunnuntai taitaakin mennä aika pitkälti köllötellessä järkyttävän ähkyn ja tinttaamisen jälkimainingeissa,mutta tuleepahan ainakin levättyä ensi viikkoa varten. Sitä odotellessa..

SORI.

Uskokaa tai älkää, minä en suinkaan ole kuollut. Eikä mielessäni ole edes käynyt tämänä blogin hylkääminen. Valitettavasti syksy hujahti kuitenkin laittoman nopeasti opiskelun (kuinka monta tuntia oikeasti vie kunnon laskurutiinin hankkiminen?), hammasleikkausten, treenaamisen, reissaaamisen ja monen muun merkeissä. Mutta aloitinpa uuden vuoden keltaista vyötä, yli neljäkymmentä opintopistettä, possunpinkkejä haalareita, lukuisia kokemuksia, monta uutta ystävää ja monta kiloa monisteita rikkaampana :D. Valitettavasti asia on myös niin, että nykyinen elämäntilanteeni ei juurikaan tue sellaista elämäntapaa, josta keksisi jokapäiväistä blogattavaa - kun tässä iässä jopa se teini-iän aikana vallinnut sisällöntuotannon innoittaja nimetä angsti alkaa olla vähissä. Syksyn kuluessa yhä pahemmin kupsahtanut kuvausintoni saatta tosin kyetä pelastamaan tilanteen, sillä nyt niitä otoksia saattaa saada kamerasta ihan sinne bittimaailmaan asti. Joo. Ens kerralla lupaan kuvia.

Yksi syy hiljaiselooni on nimittäin myös se, että vasta vajaat kaksi vuotta palvellut HP:n läppäri on heittäytyi varsin epäluotettavaksi ellei suorastaan häijyksi. Tälle koneensa kanssa säälittävässä symbioosissa elävälle oliolle moinen ei passannut sitten alkuunkaan, joten epäonnistuneiden korjausyritysten jälkeen pennit lähtivät jonoon ja viikon päästä lähetti kolkuttelikin ovelle Apple storen paketti kainalossaan. Olen rakastunut! 13" MacBook Proni on juuri sopivan pieni kaveri luennoille, mutta silti sopivan jämäkkä ja tehokas kunnon käyttöön. Ostopäätöstä tehdessä pähkäilin pitkään erikokoisten näyttöjen välillä, sillä pelkäsin, että pieni näyttö olisi käytössä hankala. Toistaiseksi ongelmia ei ole tullut vastaan - saa tosin nähdä, miten jatkossa käy. Onneksi talosta löytyy ulkoinen näyttö, eli kuvankäsittelynkään kanssa ei pitäisi edes hätätapauksessa tulla tiukkaa.

Joululomalle ajoittuneesta koneen etsinnästä on muuten pakko avautua. Voi nyt mörkö ja kiukustus sentään! Jostain käsittämättömästä syystä lähes kaikki myyjät alkoivat joko tyrkyttää konetta isälleni (joka kyllä antoi ymmärtää olevansa vain kuskin roolissa) tai sitten johdattelivat enemmän tai vähemmän hienotunteisesti kohti miniläppärihyllyä. "Olis tämmönen nätti punanen. Tarjouksessa.". Siis niinku aikuisten oikeesti. Ihminen on käynyt kuussa, mutta nainen tietokonekaupassa on yhä kummajainen tai tietotaitotasoltaan täysi ameeba? Tottakai eri asiakkaat arvostavat erilaisia ominaisuuksia ja aivan varmasti naisille koneen esteettisyys, ym. on keskimäärin tärkeämpää kuin miehelle. Tiedän kyllä, että ystäväpiiristänikin ja varmasti sen ulkopuolelta löytyy ihmisiä, joille tärkein kriteeri on koneen väri, ja ohjelman asentaminen saa aikaan ahdistuskohtauksen, mutta onko asiakasta oikeasti niin vaikea kuunnella? Ovatko "raskaampi käyttö, kuvankäsittely, muistin laajennettavuus, ei vistaa" käsitteitä, joita ei vaan noteerata kun ne pääsevät naisen suusta ulos vai olenko joku tilastollinen ihme sen ajatuksen kanssa että edes jonkinasteinen tietotekniikan ymmärrys kuuluu nykyään jo yleissivistykseen. Toisaalta, ihan tasa arvon vuoksi sitä voisi kenties tehdä kokeen toisinpäin ja lähteä avokin kuskina vaikka sähkövatkainostoksille - millaistakohan palvelua silloin tulisi, ja kenelle….? Ja se, joka tässä vaiheessa nyt kiristelee hampaitaan ja mutisee itsekseen ettei naisista ja tietotekniikasta voi edes puhua samassa lauseessa, voi aloittaa lukemisen täältä.
Perkele.

Tervetuloa Lukija, kuka lienetkin (:. What a sparkplug, personal-blogini on jatkoa siihen, mihin säännöllisen epäsäännöllinen bloggaamiseni ja livejournalin käyttöni jämähti syksyllä 2008. "Välivuoteni" aikana olen tosin yrittänyt aloittaa jos jonkinlaista kirjoitusprojektia siinä juuri onnistumatta. Tämä olkoon ensimmäinen vakava, ja samalla viimeinen yritykseni.

Olen siis Minna, 19-vuotias naisenalku ja alunperin kotoisin eräästä kaakkoissuomalaisesta pikkaupungista. Tällä hetkellä yritän sopeutua (opiskelija)elämään 300 km päässä kotoa yhdessä rakkaan avopuolisoni kanssa. Pääaineenani opiskelen taloustiedettä ja lupaan pyhästi etten aiheesta tenttiangstia enempää täällä avaudu - ainakaan toistaiseksi.
Harrastuksiini kuuluvat tällä hetkellä karate, lukeminen, valokuvaus, elokuvien katsominen ja leipominen. Kiinnostuksenkohteeni vaihtelevat ajasta, paikasta ja mielentilasta riippuen muodista aina mäiskintäpeleihin asti, joten varoitankin sinua, Lukijani jo nyt: Mitään aihepiirien harmoniaa tulet tästä osoitteesta tuskin löytämään. Aika näyttäkööt, mihin suuntaan sisältö rupeaa kehittymään.

Nyt on aika kuitenkin päästää tämä projekti käsistä vielä hetkeksi ja paarustaa kiltisti tenttikirjan ääreen. Viikonlopuksi voisin lupailla kuvapostausta tai jotain muuta tähdellistä. Siihen asti, moro ~.